Eläimet jäävät piiloon, vaikka puhutaan ympäristöstä ja ilmastosta

Teksti: Tiina Ollila

Viime vuosina ei ole voinut olla törmäämättä sellaisiin käsitteisiin kuin ilmastokriisi, monimuotoisuus, luontokato ja lajikirjo. Helsingin Sanomissa on kirjoittanut ilmastokirjeenvaihtaja sekä luontokadon kirjeenvaihtaja. Politiikassa on kiistelty soista ja metsistä. Niin nuoret kuin vanhemmatkin ovat ryhtyneet ilmastoaktivisteiksi kaduille ja Eduskuntatalon portaille. Menneen hallituksen kaudella Suomeen säädettiin uutena ilmastolaki.

Sanavarastoomme ovat päätyneet jo ilmastoahdistus ja ympäristötunteet. Näyttääkin siltä, että me aikuiset olemme joutuneet pakostikin ympäristökasvattamisen kohteeksi. Kun ennen on ajateltu ympäristökasvatusta, mieleen ovat pompanneet vaikkapa retket lähiluontoon, ötököiden tutkiminen ja lasten ympäristötaide keppeineen, kukkineen ja asetelmineen. Konkreettista, käsinkosketeltavaa!

Mutta entäpä hiilinielut, nettopositiivisuudet ja luonto-ohjelmat – mihin niissä voi tarttua? Miten tehdä ymmärrettäviksi jättimäisiä uhkia ja vääjäämättömiä muutoksia, joiden konkreettiset vaikutukset tuntuvat epäoikeudenmukaisesti eri tavoin eri puolilla maailmaa ja eri ihmisryhmille?

Maasta ja maalla kasvava lapsi ja keltajuurikkaat.

Luonnonsuojelijan tulisi olla myös eläinten suojelija

Silloin kun lapseni oli taapero, osallistuimme ensimmäistä kertaa luontoleirille yhdessä. Ulkoilmaelämä, telttayöt, järvenranta ja metsäpolut ovat mitä parhainta maastoa ympäristökasvatukselle ja luontosuhteen rakentumiselle. Eräänä iltapäivänä menimme järvenrantaan. Järkytyin. Luontoleiriläiset olivat valmistelemassa onkia kalastamista varten.

Oi, miksi lapsille pitääkään opettaa luonnon kunnioittamista näkyvästi eläimiä tappamalla? Kalastaminen ei ole sama asia kuin sienien ja mustikoiden poiminta. Puhumattakaan liharuokalautasen sisällön ja ympäristökasvatuksen ristiriidasta… Lasten kohdalla ruokalautasen sisällöstä kertomiseksi tuntuu riittävän, että kerrotaan, mistä ruoka tulee. Miksi emme opettaisi kunnioittavan tappamisen sijaan maan viljelystä, kasviksista ja eläinten arvosta?

Alkaa olla jo valtavirtaa olla jonkin sortin luonnonsuojelija. Sen sijaan eläinyksilöiden puolustaminen tuntuu jäävän liian usein eläinaktivistien tehtäväksi.

Ilmastonmuutoksen ja lajikadon yksi aiheuttaja on eläintuotanto, joka vie elintilaa ja -mahdollisuuksia luonnonvaraisilta eläimiltä. Tällä hetkellä Suomessa pelkästään teurastamoissa tapetaan yli 82 miljoonaa eläintä vuosittain. Mukana luvussa eivät ole tuotannossa itsestään tai sairauksiin kuolleet yksilöt eivätkä kalat. Kasvatettujen kalojen lukumäärä liikkunee jossain seitsemän miljoonan yksilön tietämillä. Tosin laskeminen on vaikeaa, kun kaloja ei pidetä sen vertaa arvokkaita, että niitä edes tilastoitaisiin yksilöinä kilogrammojen sijaan.

Ilmasto- ja ympäristöliikkeessä on eläinoikeusaukko

Luonnonsuojeluliike on perinteisesti samaistanut luonnonsuojelun ja eläimet, ja näin ollen eläimet itsessään ja etenkin eläinyksilöt ovat jääneet piiloihin. Keskustelu eläinten tehotuotannon mittakaavasta ja vaikutuksista on jäänyt puutteelliseksi. Syväekologiset arvot eivät ole saaneet jalansijaa. 

Väitän, että ilmasto- ja ympäristöliikkeessä on eläinoikeusaukko. Ilmastolaki puhutti yhteiskunnallisena aiheena, kun taas kauan roikkunut eläinsuojelulaki, joka uudistettiin laiksi eläinten hyvinvoinnista, ei kiinnostanut enää ketään. Kyseessä on kuitenkin ainoa laki, joka periaatteessa koskee kaikkia eläimiä. Laki ei suojele eläinyksilöitä eikä elämää, vaan mahdollistaa eläintuotannon jatkumisen entiseen tapaan.

Entä jos uskaltaudummekin katsomaan luonnonsuojelijoina ja aktivisteina kokonaisten ympäristöjen ja eläinpopulaatioiden sijasta yksilöitä? Millaista ympäristökasvatusta silloin olisi tehtävä? Jos emme sisällytä kestävyysajatteluun eri eläinlajien näkökulmia, puheet kestävyydestä ja vastuullisuudesta eivät ole aitoja.

Vieraslajeiksi lyödyt, metsästäjien käyttöön pakoketut, ruoaksi kasvatetut ja elintilastaan taistelevat odottavat meiltä ihmisiltä enemmän. 

Kirjoittaja Tiina Ollila on yhden luonnonsuojelijan ja eläinten ystävän äiti. Hän työskentelee eläinoikeusjärjestössä ja tekee väitöskirjaa tuotantoeläinten teurastamisen käytännöistä ja oikeuttamisesta.