Huuto metsässä – miten kaupunki vastaa?

Halaan Stansvikin kilpikaarnamäntyjä ja isoja lehmuksia Puunhalausviikolla. Kenties halaan viimeisen kerran – Helsingin kaupunki on kaavoittanut vanhan kalliometsän asuntorakentamiselle. Stansvikin suojelemisen puolesta ovat asukkaat ja muut metsän ystävät taistelleet yli 20 vuotta. Tästä ja muista traagisista kaupunkirakentamisen metsäkiistoista kerrotaan lokakuussa 2022 ilmestyvässä kirjassa Huuto kaupunkiluonnon puolesta. 

---

Asukkaita on kuultu, mutta ei kuunneltu

Kirjan päätössanoissa, otsikolla ”Metsäsuru”, valokuvataiteilija Sanni Seppo kertoo riipaisevaisesti, kuinka hän koettaa suojella lähimetsäänsä. Hän kertoo lähettäneensä palautetta virkamiehelle metsän rakentamissuunnitelmasta muiden asukkaiden tapaan.

Mutta kaavoituksessa ei ole annettu piiruakaan periksi. Asukkaita on kuultu, mutta ei kuunneltu. Tärkeää viheryhteyttä ei tunnuta arvostavan metsänä. Metsä halutaan korvata viherkatoilla, ilmastokäytävällä ja vihersilloilla sekä liito-oravan hyppypuilla. Se on ekologista kompensaatiota. Eihän eliöitä, ei kalliota tai puita voida siirtää mihinkään, ja asukkaat menettävät lempipaikkansa kuitenkin. 

Kirjan kymmenessä esimerkkitapauksessa asukasaktiivit kuvaavat turhauttavia, mutta sinnikkäitä taisteluitaan rakkaiden kaupunkimetsiensä puolesta. Kirjan tapaukset ovat Helsingistä: Stansvikin kalliometsä Laajasalossa, Pajamäen Patterimäki, Keskuspuisto ja Pirkkolan kallio, Matokallio Myllypurossa, Riistavuoren metsä Etelä-Haagassa, Meri-Rastilan alueen muutokset Itä-Helsingissä sekä Kumpulan keinukallio.

Esitellyt puolustustarinat ovat vain osa metsäkiistoista pääkaupunkiseudulla. Malminkartanossa uhataan kaventaa rakentamalla monimuotoinen kartanometsä. Käpylän Louhenpuiston liito-oravametsä aiotaan rakentaa, kun Tuusulanväylä bulevardisoidaan.

Rakentaminen pitäisi keskittää jo ennestään muokatuille alueille

Olen kirjoittanut kirjaan luvun ympäristökasvatuksen tärkeydestä kaupunkiluonnossa, ”Mielipaikasta oppimisympäristöksi”. Aktiiviseksi kansalaiseksi oppiminen ja osallistaminen ovat peruskoulun ja varhaiskasvatuksen päätavoitteita. Mutta miksi me opetamme lapsemme vaikuttamaan ja osallistumaan, kun aikuisena aktiivista kansalaista on vastassa byrokraattinen koneisto, joka murtaa unelmat ja lapsuuden majat lahopuiden oksien alla?

Omassa kirjoituksessani pyrin antamaan nuorille äänen. Jaan heille nauhoja Riistavuoren uhatussa metsässä, jotta he voisivat suojella kuvainnollisesti lempipaikkansa. Lapset hajaantuvat pyytämättä lahopuuryteikköihin, kalliojyrkänteille ja siirtolohkareiden ympärille. He eivät ole lukeneet tutkimuksia metsien terveysvaikutuksista, mutta he tuntevat ne kiipeillessään kalliolla ja ihaillessaan tuoksuja ja ääniä. Me aikuiset julkaisemme kymmeniä tutkimuksia luonnon terveysvaikutuksista, mutta ne tuntuvat tyhjiltä, kun metsät kaadetaan rakentamisen tieltä. 

Kirjoittajat peräänkuuluttavat Olli Hallikaisen ajatusta, että rakentaminen keskitettäisiin jo ennestään muokatuille alueille, kuten vajaakäyttöisille toimisto- ja teollisuusalueille. Tällöin puhutaan ”maanpinnan kiertotaloudesta”. Kirjan rakennuskiistojen kuvauksissa tuodaankin esille, että asukkaat ovat yrittäneet ehdottaa kaavoittajille vaihtoehtoisia rakentamispaikkoja.

Pirkkolan kalliometsän suunnittelussa asukasaktiivit ehdottivat, että liikuntahalli rakennettaisiin puolityhjälle parkkipaikkakentälle, jonka viereen päästäisiin Jokeri-Ratikalla. Kaupunki ei ruvennut neuvottelemaan uutta paikkaa, vaan halli jyrättiin vanhaan kalliometsään ja metsän läpi kulkenut lenkkireitti siirrettiin sivuun. Matokallion luisteluhalli Myllypurossa voitaisiin vielä siirtää metsästä valmiille aukioille, koska rakentamista ei ole aloitettu. Toivoa on myös Stansvikissä, sillä kaava on päätetty ottaa uudelleen tarkasteluun.

Maailman toimivin kaupunki?

Kirjan kirjoittajat vaativat keskusteluyhteyttä päättäjien, suunnittelijoiden ja asukkaiden välillä. Asukkaiden mielipiteitä ja havaintoja lajeista ei pitäisi ylenkatsoa. He kuitenkin kulkevat metsässä päivittäin ja näkevät sen käyttöarvon ja havaitsevat lajistoa eri vuodenaikoina. Helsingillä ja muilla suurilla kaupungeilla on vastuu suojella lähimetsiään ja rakentaa oikeasti viihtyisää kaupunkia.  

Pienoinen toive viriää, kun Helsingin valtuusto kirjaa vuonna 2021 strategiaansa lauseen: ”Arvokkaille luontoalueille ei suunnitella asuntorakentamista.” Kunnianhimoinen lause tuntuu kuitenkin jäävän sananhelinäksi. Vanhoista suurimittaisista rakennussuunnitelmista ja väestötavoitteista on vaikeaa luopua, vaikka paine lähimetsien suojelemiseen kasvaa.

Kirjoituksien koskettavaan sävyyn on helppo eläytyä muistellen oman lähimetsänsä kohtaloa. Metsäkiistoissa on samanlaisia piirteitä ympäri maata. Toivo on ihmisten sinnikkyydessä ja yhteisessä voimassa, joka hitsaa luonnonsuojelijat ja asukkaat yhteen metsän puolesta. 

Huuto kaupunkiluonnon puolesta kolisee myös raiteilla ”Raide-Jokeri”-luvussa. Julkinen liikenne ja raiteet ajatellaan osaksi ekologista kaupunkirakentamista, mutta radan varrelle pitää rakentaa uusia asemia, kaupunkikeskuksia – ironisesti ”Maailman toimivinta kaupunkia”.

Rataa vedettäessä niittykasvit ja puiden vesatkin nousevat kiskojen väliin, mutta ne trimmataan ruohoksi, ja puut istutetaan kasvamaan säntillisesti pientareille. Haavekuvissa ratikka kulkee metsien läpi, mutta niistä on jäljellä vain kapea puukujanne, jonka takana nousevat kerrostalot. Mietin lukiessani: haluanko astua tuohon junaan?

---

---

 

 Huuto kaupunkiluonnon puolesta

Toim. Jaana Kanninen ja Sanni Seppo

Vastapaino 2022