Skip to content

Kulttuuriperintö kestävänä voimavarana

Kirsi_h_Hailuodosta syyskuussa 2018 KH.JPG-verk2-2019

Kulttuuriperintöä voimme käyttää hyvinvointimme energisoimiseen ja luovuutemme inspiroimiseen, sillä kun tunnistamme itselle ja muille voimaa antavat asiat, voimme hakeutua niiden lähteille. Kulttuuriperintö voi tuoda myös ekologista kestävyyttä, mikäli esimerkiksi asunnolla tai muulla hyödykkeellä on pitkä käyttöhistoria ja elinkaari. Taloudellisesti kulttuuriperintö parantaa alueiden vetovoimaa ja tuo matkailutuloja, mutta on huolehdittava arvokohteiden kestävästä käytöstä, suojaamisesta ja tietosisällöstä.

Ympäristökasvatuksessa voidaan välittää eri menetelmillä kulttuuri- ja luonnonperinnön menneisyyden ja nykyajan todistusvoimaa, joka on yhteiskunnallisesti arvokasta. Yhteisöllisellä tietojen ja taitojen jakamisella verkostoissa ohjaamme kohti sosiaalisesti kestävää elämää. Kulttuuriperinnön käyttö on parhaimmillaan aineetonta kuluttamista, jonka hoitamisessa ei enää kuluteta suurta hiilijalanjälkeä.

Julkinen ja legitimoitu kulttuuriperintö

Julkisessa kulttuuriperintöprosessissa yksilöt, yhteisöt tai erilaiset instituutiot (kuten museot, arkistot ja kirjastot) valitsevat merkitykselliseksi koettuja menneisyyden jälkiä ja todistuskohteita. Niistä syntyy vaalimisen ja säilyttämisen kautta tietoisesti tuotettua kulttuuriperintöä. Yhteisön tai yhteiskunnan toimijat hyväksyvät kulttuuriperinnön, jolloin sillä legitimoituna voi olla arvostusta paikallisesta tasosta jopa kansainvälisyyteen saakka. Suojelumerkinnän saaneet rakennukset, kulttuuriympäristöt, luontokohteet, maisemat sekä esihistoriallisen ja historiallisen ajan arkeologiset kohteet kuuluvat julkisesti tunnustettuun kulttuuriperintöön. Kirjastojen, arkistojen ja museoiden kokoelmat ovat virallisiksi ymmärrettyjä kulttuuriperinnön kohteita, mutta niiden lisäksi on paljon tietyille ryhmille merkityksellisiä kohteita esimerkiksi luonnossa. (Tuomi-Nikula, Haanpää & Kivilaakso 2013, 12–24.)

Historialliset puutarhat rakennuksineen tarjoavat esteettisiä nautintoja ja tietoutta kasvilajeista. Rovasti Gabriel Aspegren perusti pappilan puutarhan 1700-luvulla. Pietarsaaren kaupunkialueella sijaitseva puutarha ja Rosenlundin pappila muodostavat elävän ja vetovoimaisen kulttuuriperintö- ja matkailukohteen.

Yhteisöllinen kulttuuri- ja luonnonperintö voimavaroina

Yhteisöllisesti merkittäväksi koettua kulttuuriperintöä on sukuverkostossa, aatteellisessa tai uskonnollisessa yhteisössä, opiskelu- tai työyhteisössä, asuinpaikalla ja harrastuspiireissä. Maisemat ja muut luontokohteet voivat muodostua kokemuksellisesti arvokkaiksi kohteiksi, kun niitä on käytetty monien sukupolvien ajan sosiaalisesti. Esimerkiksi kotipaikkakunnan järvi on voinut tarjota yhteistä toimintaa menneisyyden hyötykäytössä ja nykyisin usein myös virkistyskäytössä.

Yhteistä paikkasidonnaista kulttuuri- ja luonnonperintöä kannattaa tallentaa ja jakaa lähimmäisten iloksi. Se voi tuoda sosiaalista luottamusta yhdistäen yhteisöä tuottamalla sosiaalista pääomaa. Kulttuuriperintöä hyödynnetään ja muunnetaan esimerkiksi matkailukäytössä, joten sen autenttisuus alkuperäisine merkityksineen usein muuttuu. Verkostoille luoduissa tiloissa voidaan tehdä muun muassa sukupolvityötä muistelemalla. Kulttuuri- ja luonnonperintö aktivoituu yksityisessä ja julkisessa toiminnassa, mutta myös puolijulkisesti, vaikka se ei tule kokonaan virallisesti hyväksytyksi ja julkisesti näkyväksi.

Kulttuuriperintösuhde

Kulttuuriperintösuhde muodostuu ihmisen tietotaidollisesta ja kokemuksellisesta suhteesta menneisyyden tai nykyisyyden elettyyn miljööseen, joten se on osa ympäristökasvatuksessa käsiteltyä ympäristösuhdetta. Kulttuuriperinnön omakohtaisessa tuntemisessa syntyy myönteisiä kokemuksia ja kokemusarvoa. Dokumenttiarvo ja mahdollinen museoarvo liittyvät kohteisiin, jotka koetaan tallentamisen ja tutkimisen arvoisena. Kulttuuri- ja luontokohteisiin yhdistyvä muisti- ja kokemustieto on merkityksellistä tallentaa, jotta saataisiin talteen ihmisten henkilökohtaisia ympäristökokemuksia. Samalla osallistetaan ja kannustetaan  havaitsemaan eri aikojen kerrostumat ympäristössä.

Arvot toteutuvat kohteessa siten, että mitä enemmän kohteella on käyttöä, viestintää ja tutkittua todistusvoimaa, sitä tunnetumpi siitä voi tulla. Mitä enemmän kohteella on tallennus- ja tutkimustietoa sekä ihmisiltä kerättyä kokemusdataa, sitä sisältörikkaampi kulttuuriperintökohteesta tulee.

Taalintehtaan entisen rautaruukin alue on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi ja se on listattu Museoviraston RKY-luetteloon. Ruukki on perustettu vuonna 1688 ja sijaitsee Kemiönsaaressa. Nykyisin se on kulttuurimatkailukohde.

Arvoketju ajatuksista tekoihin

Nykyajan mittayhteiskunnassa kaikkea mitataan ja mittaamisen uskotaan vaikuttavan ongelmien ratkaisuun. Kulttuuriperintöä on vaikeaa mitata numeerisesti, koska se on enemmän laadullisin kriteerein arvioitavissa. Eettisesti toivottavia hyviä arvoja ei voida mitata pelkällä numeerisella mitta-asteikolla ja täsmentää rahaksi muuttamalla. Kielteiset asiat ylittävät paremmin uutiskynnyksen kuin eettisesti hyviksi arvotetut ajatukset ja teot.

Kulttuurissa esiintyy erilaisia henkisiä ajatusrakenteita ja mielentiloja, koska se koostuu yhteisesti jaetuista arvoista ja objekteista. Ryhmien toimintaa on mahdollista tutkia ympäristöetnologisena ilmiönä tarkastellen, miten ympäristöajattelu toteutuu käytännön toiminnassa. Ihmiset eivät aina toteuta ympäristöarvojaan ja -ihanteitaan loogisen rationaalisesti, sillä he eivät välttämättä toimi ympäristöä säästävästi ja tähtää ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen. Hyvät ekologisen elämäntavan esimerkit sen sijaan innostavat sosiokulttuurisesti ja voivat levittää myönteisiä käytäntöjä laajemmalle. Ekologiikan ajattelu tähtää myönteisten kannusteiden luomiseen.

Pohdittavaksi jää, mikä osa kulttuuriperinnöstämme säilyy kestävänä materiaalinsa, arvojensa ja sijaintinsa puolesta. Ilmaston lämpeneminen, saasteet ja sodat ovat suuri uhka luonnolle, ihmisille ja kulttuuriperinnölle. Kestävien kulttuurikohteiden, niin rakennusten kuin esineiden, hoito vaatii resursseja ja tahtotilaa, joten arvoketjussamme on oltava myös niiden hoitamiselle mahdollisuudet ja taitavat tekijät tallessa. Ajattelussa olisi tapahduttava muutos siihen suuntaan, että ihmisille ja yhteiskunnalle arvokkaita kulttuuri- ja luonnonperinnön kohteita alettaisiin mieltää kestävinä voimavaroina eikä kuluja tuovina taakkoina tai kehityksen jarruina.

Teksti ja kuvat: Kirsi Hänninen. Kirjoittaja toimii amanuenssi-museolehtorina, jonka työhön kuuluvat kulttuuriperintö- ja ympäristökasvatus sekä tutkiminen, jonka kohteina ovat olleet aatelis-porvarillinen asuminen, sukutalous ja sivistys ruukkimiljöössä 1800-luvulla. Hänen väitöskirjansa käsitteli museoiden ympäristökasvatusta.

Jutun ylin kuva on otettu Hailuodon Marjaniemestä Pohjois-Suomen ympäristökasvatuspäivien aikana syyskuussa 2018. Meri on ollut vaativa työ- ja elinympäristö, mutta virkistys- ja opetuskäytössä se voimaannuttaa antamalla inspiraatiota.

Lähteet

Hänninen, Kirsi (2010). ”Ympäristöetnologia avaa ajattelun ja toiminnan ekologiikkaa.” Teoksessa Kirsi Hänninen: Ympäristöetnologia avaa ajattelun ja toiminnan ekologiikkaa.

Lehtonen, Jussi ja Tenkanen, Salla (toim., 2010). Ethnology in the 21st Century. Transnational Reflections of Past, Present and Future. Turku: Turun yliopisto, Kansatiede.

Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina ja Kivilaakso, Aura (2013). ”Kulttuuriperintökysymysten jäljillä.” Teoksessa Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää ja Aura Kivilaakso (toim.): Mitä on kulttuuriperintö? Tietolipas 243. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Julkaistu juttusarjassa:
FEE Suomi

Ympäristökasvatusjärjestö
FEE Suomi
Lintulahdenkatu 10, 5. krs

00500 Helsinki

+358 9 4541 8151
toimisto@feesuomi.fi
Y-tunnus 1057125-3

Scroll To Top