Turvassa oksien katveessa – Ympäristökasvatusta hiisimetsässä

Sidon pitsinauhan lehmuksen oksaan, silitän ryhmyistä runkoa. Monet muutkin ihmiset ovat kohdanneet tämän puun ja miettineet sen luona itseään tai elämäänsä. Syömme perheemme kanssa eväitä lehmuksen katveessa, joka kasvaa Viron Hiidenmaalla Kõpussa ja jonka Ülendin kylän ihmiset ovat nimenneet pyhäksi puuksi. Puun tarina kertoo, että puu on koetettu kaataa, mutta se on versonut kannosta uudelleen. Ihmiset ovat tarvinneet puuta, puu ympäristöään.

”Juhannuksena talon ovenpieli koristellaan koivun oksilla…”

Kyltistä saamme selville puun historian. Siihen voi tutustua myös netissä ja taustoihin virolaisten kirjoissa. Virossa pyhät paikat ovat tunnettuja luonnonnähtävyyksiä nykyäänkin, siis perinne kohdata puu tai metsä ei ole suostunut kuolemaan. Niiden historiaa ja kulttuuria on kirjoitettu kirjoihin ja maauskonto on yksi tunnustetuista uskonnoista.

Eräs tapa on ripustaa Hiisilehtoihin värikkäitä nauhoja tai muita koristeita.  Niillä tarinoiden mukaan haetaan yhteyttä puuhun tai metsään. On myös uskomuksia, että nauhan kautta voi toivoa terveyttä ja voimaa puulta ja metsältä.

Kõpun puuhun ei ole ripustettu montakaan nauhaa, mutta värikkäitä nauhapuita löytyy eri puolilta Viroa. Toisella retkellä olemme vierailleet Lahenmaan kansallispuistossa Ilumäen lehmuksen luona, jossa roikkuu runsaasti nauhoja.

Suomessa Taivaannaula ry:llä on hanke merkitä kyltillä vanhoja pyhiksi tunnettuja paikkoja ja puita ja kirjoittaa niiden tarinoita muistiin. Aiheesta on viime aikoina kirjoitettu useita kirjoja.

Vanhan tavan mukaan pihan puulle vietiin lahja sadonkorjuun aikaan ja lapsille saatettiin nimetä ja istuttaa omia puita. Nykyjuhlissa on vieläkin perinteestä muistumaa: juhannuksena talon ovenpieli koristellaan koivun oksilla, ja kuusen havut ovella ja sisällä voivat merkitä muutakin kuin vain jouluaattoa.

”He kunnioittivat metsää: kysyivät lupaa metsältä, ennen kuin sinne astuivat ja sieltä ottivat.”

Punomme lasten kanssa sinisen, keltaisen ja ruskean langan toisiinsa ja ripustamme ne koivujen oksille. Tutkimme ja pohdimme, mitä puu tarvitsee: valoa, vettä ja maata. Poika katsoo luupilla lehden suonia ja toinen lapsi seuraa, kun hämähäkki kipuaa puun kolosta ja tekee verkon oksien väliin.

”Mikä ihme toi on!” Poika huudahtaa ja osoittaa puun kolossa kiiltävää ja karvaista. Kurkistan hänen kanssaan koloon. ”Se kiiltää ja liikkuu, tosi nopea. Ja se osaa olla näkymätön!” poika huudahtaa.

”Se taisi olla…” En ehdi nimetä otusta, kun poika on jo sännännyt rakentamaan ketun pesää oksista puun alle. Jään miettimään, mitä poika näki, jonkun metsänhaltian?

Lapsen tavassa katsoa luontoa on jotain alkukantaista ihailua. Sanotaan, että luonnonkansoilla ei ollut aikaa ihailla luontoa, kun piti hankkia ruokaa ja selvitä. Ainakin he havainnoivat tarkasti ja miettivät tuntemuksiaan. He kunnioittivat metsää: kysyivät lupaa metsältä, ennen kuin sinne astuivat ja sieltä ottivat. Pelkäsivät metsänpeittoa ja viettivät metsän ukon, karhun kanssa juhlia, jotta saisivat jatkossakin saalista.

Lasten kanssa aikuinen kumartuu puun alle. Rakentaa ja selvittää yhteyksiä eläinten ja kasvien välillä. Pohtii, mihin mikin kuuluu ja mistä on riippuvainen.

Ympäristökasvatuksessa punotaan paitsi nauhoja puiden oksille niin myös yhteyksiä olevaisten välille ja todetaan, että olemme kaikki toisistamme riippuvaisia. Puissa voi nähdä lehtiruodissa saman kuvion kuin kädessämme. Havainto ja kokemus on tässä kaikessa tärkeämpää kuin otuksen nimeäminen.

Kun metsässä käydään usein, puista voi tulla kuin ystäviä, joita halutaan tulla uudestaan tapaamaan. Ympäristökasvatuksessa onkin useita jännittäviä leikkejä, joissa kuljetetaan silmät kiinni sidottuna ja kosketetaan jotakin. Samalla luodaan myös luottamusta ryhmän jäsenten välillä, siis punotaan näkymättömiä nauhoja metsään.

– – –

Retken lopuksi jokainen valitsee oman puun ja hiljentyy sen alla. Kerron tarinaa puun elämästä ja sen olennoista. Havainnoimme puun eri tasoilla asuvia olentoja ja kuuntelemme sekä tunnustelemme puuta. Hiljennymme silmät kiinni kuuntelemaan linnun laulua oksilla. Poika sanoo jälkeen päin, että kuuli sateen.

”Entä jos voin löytää rauhan ja ihmeen?”

Havainnoimisen taito on tylsistynyt, kuljemme kiireellä pysähtymättä, kuulematta mitään – ehkä vielä kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni ruudussa. Hiisimetsästä on tullut peikko, joka eksyttää tai nappaa kiinni, voi satuttaa. Joku saattaa vielä varoittaa, älä poikkea polulta, astu metsään, voit eksyä ja kaatua. Onko se niin vaarallista? Entä jos voin löytää rauhan ja ihmeen?

Aikuisten kanssa luonnon ihailun ja ihmettelyn rinnalle tulee usein perusteltu hyvinvointivaikutus. Onhan siinä totuuden siemen: metsä parantaa, pihka voitelee ja kuusten kuiske rauhoittaa. Yrttikurssit, metsäjooga ja terveysmetsäajattelu ovat nykyään suosittuja.

Kuitenkin tehokkuuden ja moninainen jatkuva tavoitettavissa olon vaatimus vaikeuttaa keskittymistämme ja läsnäoloamme. Meidän kaikkien olisi hyvä opetella jälleen katsomaan ja koskemaan metsää uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta: leikitellä lentämistä, kuvitella oksistoon hirven sarvet ja rajata kehyksellä sammaleeseen taideteos. Silloin ihan lähimetsästä voisi löytyä salaisuus, ihme ja päivittäinen rauha, eikä tarvitsisi kulkea kiireellä kauas.

Muodostamme ketjun polun varteen toisiamme käsistä kiinni pitäen. Yhdistämme välikohdat merkkinauhoin. Puolustamme ihmisketjulla keskuspuistoa. Oppilaiden kanssa olen etsinyt kauniita paikkoja ja merkinnyt ne nauhoin metsään. Lähimetsät ja keskuspuistot ovat tärkeitä rauhoittumisen ja virkistäytymisen paikkoja monille kaupunkilaisille.

Suojelualueet voivat olla nykyajan hiisimetsiä. Monissa onkin vanhoja lähes pyhiltä tuntuvia paikkoja ja puita, joita käydään edelleen ihmettelemässä. Suomessa monen metsän viereen ei vain ole kirjoitettu tarinaa kylttiin. Tosin se voi kiertää ihmisten muistissa, löytyä tutkimalla ja kasvaa, kun sitä jaetaan muille.

”Puun alla sitä miettii, mitä lopulta tarvitsee…”

Ympäristökasvatuksen tietotarinoissa metsästä tai puista yhdistellään tietoa, havaintoja ja kokemuksia. Salaperäisyyttä voi luoda luonnonhengiksi muutetuilla ilmiöillä. Tarinan kulkija muistaa vielä pitkään. Sen kautta metsä voi siirtyä huoneeseen, jäädä muistokuvaksi mieleen, vaikka siitä ei ole otettu kuvaa. Metsän voi ottaa mukaan tarinana ja kokemuksena ilman, että satuttaa sitä.

Silitän kaarnaa puun pinnassa, muistelen isoäitiäni. Kuiskaan linnulle toivomuksen. Vaikka puut eivät puhuisi, voi puille puhuminen tuoda lohtua ja linnun viserrys tuntua keskustelulta.

Jumalista kannattaa puhua varovasti, mutta haltioiden maailma metsässä luo taianomaista ihmetystä niin lapsen kuin maahanmuuttajankin mielessä kulttuuriin katsomatta. Ulkomaalaiselle metsässä kulkeminen voi olla kuin osa suomalaista perinnehistoriaa. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että maahanmuuttaja saattaa osata pysähtyä ihmettelemään aidommin ja juosta raesateessa kiljuen kuusen alle suojaan nopeammin kuin moni meikäläinen. He eivät osaa nimetä puita ja heille pitää opettaa, mikä on maan tapa kulkea ja olla metsässä, jotta hekin uskaltaisivat hiljentyä.

Pakolaiselle metsästä voi parhaimmillaan tulla suoja, johon tullaan pohtimaan omaa itseä ja menetettyä kotia. Puun alla sitä miettii, mitä lopulta tarvitsee: suojan, vettä, maata ja aurinkoa; toivoa, valoa ja yhteyksiä.

---

Teksti & kuvat: Milla Tuormaa

Lisätietoa

Hjelt Marjut (2011). Lumoava haltiakansa. Karisto.

Kaasik, A. (2016). Polised Puhapaigad. Oleme Hiierahvas. Pegasus. Erityisesti s. 14–25 ja 219–225.

Kesäläinen, T. ja Kejonen, A. Suomen pyhät paikat. Salakirjat.

Ranta, E. ja M. (1996). Haltijoiden mailla ja maahisten majoissa: Maan, metsän, veden ja vuoren väki. WSOY.

Lehto – Suomen luonnonuskovaisten yhdistys

Taivaan naula ry.

Viron pyhiä paikkoja maakunnittain