Ympäristökasvattajan suru

Haltia Jälki Heidi Holmlund - Holmlund Heidi sista forestallningen-0063

Onko ympäristökasvattajalla surun tunteita? Kuinka usein? Ja mitä hän tekee niiden kanssa? Kasvava joukko tutkijoita on kirjoittanut englanniksi siitä, kuinka paljon ympäristökasvatuksen osallistujilla on surun tunteita ekokriisiin liittyen. On haikeutta, murhetta ja itkuakin.


Ilmastonmuutoksen vaikutukset ja uhkakuvat surettavat. Menetetyt lajit aiheuttavat murhetta. Sellaisten eläinten ja kasvien kohdalla, joihin itsellä on ollut henkilökohtainen suhde, suru tuntuu suurimmalta. Syynä voi olla myös kokonaisen paikan tai ekosysteemin vaurioituminen, joskus jopa katoaminen. Avolouhos voi poistaa entisen paikan kokonaan. Koralliriutat ja jäätiköt uhkaavat kadota ilmastonmuutoksen vuoksi.

Harva on vielä kirjoittanut siitä, että nämä samat tunteet koskevat myös ympäristökasvattajia. Vaikeiden tunteiden kanssa eläminen on väistämätön osa ammattitaitoa sekä työssä jaksamista. Ympäristökasvattajat kohtaavat tässä kuitenkin paljon haasteita.

Tunteiden käsittely

Ensiksi, työkulttuuri ja yhteiskunnallinen ilmapiiri usein painottavat positiivisia tunteita. Kirjoitin tästä aiemmassa tekstissäni ”Ympäristökasvattaja ja tunnetyö”. Yhteiskunnasta ja työpaikoilta puuttuu paljolti taitoja surun julkiseen käsittelyyn. Kun kaikenlainen suru koetaan vaikeaksi, niin ympäristösuru, josta on puhuttu vielä vähemmän, saattaa olla entistä vaikeampi asia.

Toiseksi, ympäristökasvattajat ovat yksi niistä ammattiryhmistä, jotka kärsivät ympäristönsuojeluun liittyvien työyhteisöjen erityishaasteista negatiivisten tunteiden suhteen. Nämä ongelmat kumpuavat sellaisesta tilanteesta, jota olen tuoreimmassa kirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo kuvannut termillä ”ympäristöliikkeen tragedia”. Koska voimaantuminen motivoi ihmisiä, korostetaan positiivisuutta ja optimismia. Samaan aikaan luonnon maailma koko ajan vaurioituu taustalla lisää – huolimatta ympäristötoimijoiden monista erävoitoista, jotka myöskin kaipaavat lisähuomiota. Viime aikoina esimerkiksi Elizabeth Kolbert on käsitellyt tätä ongelmaa: Millä tyylillä ympäristötutkijoiden ja luonnontieteilijöiden tulisi kirjoittaa katoavasta luonnosta? Miten sovittaa yhteen voimaannuttava sanoma ja tietoisuus tuhoista?

Olen vahvasti samaa mieltä kuin muut ympäristösurun tutkijat: ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä tapa on se, että käsittelemme riittävästi tunteitamme, ongelmanratkaisun lisäksi. Onneksi osa ympäristöalan työyhteisöistä on jo oivaltanut tämän ja alkanut sijoittaa resursseja vaikeiden ympäristötunteiden käsittelyyn. On tärkeää tarjota yksittäisille työntekijöille tukea ja vinkkejä itsesäätelyyn (eli siihen, millaisilla toimenpiteillä voi itse keventää kuormaansa), mutta aiheiden yhteinen käsittely työpaikoilla auttaa paljon. Se tekee tunteista sosiaalisesti tunnettuja ja hyväksytympiä. Yhdessä voidaan sopia pelisäännöistä tunteiden suhteen ja sitoutua kehittämään käytäntöjä, joilla tunteiden kanssa eletään kestävästi.

Joissain työyhteisöissä tämä voi tarkoittaa kynttilän sytyttämistä muistopöydälle silloin kun tärkeä asia tai olento menetetään. Jossain muualla tämä voi tarkoittaa työantajan tarjoamia ohjattuja ryhmäkeskusteluja aiheesta.

Ympäristötunteet näyttelyssä

Olen itse kirjassani käsitellyt paljon ympäristösurua ja siihen uskaltautumisen haastetta. Kansainvälisesti on ilmestynyt uutta, kiinnostavaa materiaalia, jota esittelen tämän artikkelin lopuksi. Ensiksi kuitenkin ajankohtainen mahdollisuus ympäristösurun ja monenlaisten muiden ympäristötunteiden kohtaamiseen: Jälki-valokuvanäyttely Suomen luontokeskus Haltiassa, Nuuksion kansallispuistossa on auki 12.5.2019 asti. Olen itse tehnyt siihen näyttelytekstejä.

Jälki-näyttelyn kuvien teemana on ambivalenssi, moniulotteisuus ihmisen ja muun luonnon välisissä suhteissa. Kyseessä lienee ensimmäinen laajempi valokuvanäyttely, jossa tartutaan nimenomaan ympäristöahdistuksen ilmiöön. Monet kuvista ovat hyvin kauniita, mutta tarkemmalla katsomisella huomaa, kuinka niihin sisältyy ympäristöongelmien kuvausta.

Näyttelyssä käyminen tarjoaa mahdollisuuden omien ympäristötunteiden, kuten juuri ympäristösurun, käsittelyyn turvallisessa ympäristössä. Se, että paikalle matkustetaan, luo kehykset syvien asioiden käsittelylle. Sopivan hämärä ja rauhallisen musiikin sävyttämä näyttelytila tarjoaa suojaa. Monet näyttelyssä kävijät ovat onneksi kertoneet kokeneensa sitä, mitä näyttelyn laatijat toivoivatkin voivansa tarjota: mahdollisuuden vaikeiden tunteiden kohtaamiseen, mutta lopulta kuitenkin puhdistuneen olon. Näyttely sisältää myös toimintamahdollisuuksien pohdintaa. Ympäröivä luonto ja Haltian muut palvelut tuovat oman lohtunsa ja ilonsa.

Näyttelyssä voi käydä myös työporukan kanssa ja halutessaan voi tilata keskustelevan opastuksen, joka tukee tunteiden tarkastelua. Toivottavasti erilaisia keinoja ympäristösurun kohtaamiseen löydetään eri työyhteisöissä. Se vapauttaa energiaa myös iloon.


Teksti: Panu Pihkala

Kuva: Suomen luontokeskus Haltia, Heidi Holmlund

Jälki-valokuvanäyttely Suomen luontokeskus Haltiassa, Nuuksion kansallispuistossa on auki 12.5.2019 asti. – Olen itse tehnyt siihen näyttelytekstejä. Lue lisää näyttelystä


YMPÄRISTÖSURUN LUKUVINKKEJÄ

Andre, Elizabeth K. (2011). Journeying through Despair, battling for Hope: The Experience of One Environmental Educator. Väitöskirja, University of Minnesota. – Erään ympäristökasvatuksen tohtorikoulutettavan kertomus siitä, kuinka hän kamppaili surun ja muiden tunteiden kanssa koulutuksensa aikana. Autoetnografinen metodi (eli tekijä analysoi omia kokemuksiaan) tekee tekstistä helposti lähestyttävää, vaikka teoreettinen näkemys on myös väkevä. Suosittelen matkakumppaniksi sekä opiskelijoille että ammattiympäristökasvattajille. Vapaasti ladattavissa täällä.

Cunsolo, Ashlee & Landman, K. (toim., 2017). Mourning Nature: Hope at the Heart of Ecological Loss and Grief. McGill-Queen’s University Press. – Ympäristösurulle on vähitellen vakiintumassa englanninkielinen yleisnimi, ecological grief. (Aiemmin eräs Kevorkian teki copyright-varauksen termille environmental grief, mikä on ehkä vaikuttanut asiaan. Ah, ihmisyys.) Tämä kirja on ensimmäinen laajempi ympäristösuruun keskittyvä teos, joka sisältää erilaisia kiinnostavia artikkeleita. Useimmat niistä ovat kohtalaisen helposti lähestyttäviä ja koskettavia, muutamassa käytetään hivenen hankalaa akateemista kieltä. Sisältää myös Glenn Albrechtin artikkelin uusista ympäristötunteiden sanoista.

Eaton, Marie (2017). ”Navigating Anger, Fear, Grief, and Despair.” Teoksessa Contemplative Approaches to Sustainability in Higher Education: Theory and Practice. Toim. Eaton, Marie, H. J. Hughes & J. McGregor, 40–54. Routledge. – Oivaltava artikkeli, joka ammentaa käytännön kasvatuskokemuksesta sekä suruteorioista. Kuten minä, myös Eaton soveltaa William Wordenin suruprosessin teoriaa ympäristötunteisiin (päädymme toisistamme riippumatta hyvin samankaltaisiin päätelmiin). Aiempi versio Eatonin artikkelista (2012, sisältää myös traumaattisuuden käsittelyä) on vapaasti saatavissa täällä.

Kolbert, Esizabeth (2018). “How to write about a vanishing world?”

Pihkala, Panu (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja. – Etenkin luvut 13–18, 41–45.

Pihkala, Panu (2018). ”Hyvä suru sentään! (Good Grief Network).” – Blogikirjoitus, jossa esitellään yhdysvaltalainen vertaisryhmämalli ympäristötunteiden käsittelyyn. – Samassa blogissa myös muita kirjoituksia, jotka käsittelevät surua, kuten IPCC:n tuoreen raportin herättämiä reaktioita tarkasteleva teksti.

Pihkala, Panu (2018).  Ympäristökasvattaja ja tunnetyö.

Julkaistu juttusarjassa:
Artikkelin aiheet:
FEE Suomi

Ympäristökasvatusjärjestö
FEE Suomi
Lintulahdenkatu 10, 5. krs

00500 Helsinki

+358 9 4541 8151
toimisto@feesuomi.fi
Y-tunnus 1057125-3