Muunlajiset eläimet luontosuhteessamme – ajatuksia Pauliina Kainulaisen teoksesta

Kirjassaan Suuren järven syvä hengitys: Luontosuhde ja kokonainen mieli (2019) Pauliina Kainulainen pohtii muutoksen tarvetta maailmankatsomuksessamme, jotta ilmastonmuutoksen ja lajikadon edellyttämä siirtymä kohtuullisuuden kulttuurin suuntaan olisi mahdollinen. Kohtuullisemman elämän tavoittelu tarkoittaa Kainulaiselle esimerkiksi luopumista liiallisesta turvallisuudenkaipuusta, joka saa meidät ostamaan itsellemme enemmän kuin on tarpeen.

Suuren järven syvä hengitys on kertomus Kainulaisen omasta siirtymästä kohti hengellisesti syväulotteisempaa ja aineellisesti kohtuullisempaa elämää. Samalla kirja antaa lukijalle eväitä oman luontosuhteensa ja mielensä tarpeiden tutkimiseen.

Maailmankatsomus määrittää luontosuhdettamme

Kainulaisen mukaan maailmankatsomuksella on väliä, kun puhutaan suhteestamme luontoon. Maailmankatsomukseen kuuluu olennaisesti luonnontaju eli käsitys siitä, mikä on oma asemamme suhteessa maailmaan, sen elinympäristöihin ja muihin asukkaisiin. Mieli ja luonto ovat yhtä, ja yksi voi eheytyä vain, jos toinenkin eheytyy.

Kainulainen yhdistää kirjassaan kristillisen maailmankatsomuksen luonnon arvon tunnustavia elementtejä kotoperäiseen ainekseen eli sellaiseen suomalais-ugrilaiseen ajattelun kerrostumaan, jossa luontoa lähestytään kunnioituksen ja pyhyydentunnon kautta.

Eläimet ovat Kainulaisen kirjassa osa suurta luonnon kokonaisuutta, joskin niiden arvoon ja ihmeellisyyteen palataan usein. Ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta kiinnostuneena aloittelevana tutkijana kiinnitänkin huomiota erityisesti siihen, millaisen paikan eläimet saavat Kainulaisen pohdinnassa.

Ilman eläimiä ihminen on yksinäinen

Kainulainen kirjoittaa suhteestaan metsien ja järvien eläimiin kauniisti: ne ovat hänelle mittaamattoman ilon lähde. Hän tuo esille sekä kotoperäisestä ajattelusta että kristillisestä perinteestä kohtia, jotka korostavat eläinten itseisarvoa. Kainulainen toteaa, että ilman eläimiä ihminen on yksinäinen. Jos jonkin asian ymmärrystä voi tänä kuudennen sukupuuttoaallon aikana toivoa, niin tämän.

Eläinten katseleminen antaa elinvoimaa tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Pienet lapset tuntuvat ymmärtävän sen luonnostaan. Tosin jäänteitä kyvylle hämmästellä muiden lajien ihmeellisyyttä löytyy myös suurimmasta osasta aikuisia ihmisiä. Vai voidaanko muuten täysin selittää vaikkapa sitä, miksi silloin tällöin jokin eläimiä käsittelevä uutinen ylittää suurten medioiden uutiskynnyksen? Tai miksi ihmiset viihdyttävät itseään eri eläinten touhuja kuvaavilla videoilla?

Ajattelen tämän olevan toivon merkki siitä, että ainakin jossain määrin kykymme arvostaa luontoa sekä muiden lajien läsnäoloa on vielä tallella. Se pitäisi vain saada ulotettua ruutujen ulkopuolelle ja suunnattua vaikkapa metsiin tai merten ja järvien rannoille. Tosin luonnossa liikkuessa ei ole takeita odotetun eläimen näyttäytymisestä. Mutta kun otus yhtäkkiä ilmestyykin katseen ulottuviin, vaikka vain hetkeksi, se tuntuu erityiseltä ja ihmeelliseltä: lahjalta. Ihmettelyn ja kunnioittavan ihailun kautta syntynyt suhde johonkin eläimeen tai lajiin voi parhaassa tapauksessa herättää halun myös aktiivisesti suojella sen elinympäristöä.

Jos kadotammekin kykymme ihmetellä luontoa ja muunlajisia kanssakulkijoitamme jossakin kohtaa matkallamme aikuiseksi, voi halu kyvyn uudelleen löytämiseen syntyä, kun emme saa enää tyydytystä vain klikkauksen päässä olevista aistiärsykkeistä ja kun mielemme alkaa kaivata tilaa ajattelulle ja läsnäololle. Etsinnän tueksi voin suositella Kainulaisen kirjaa, jonka lukeminen on jo sinällään rauhoittava kokemus.

Teksti: Terhi Hannola

Kainulainen, Pauliina (2019). Suuren järven syvä hengitys: Luontosuhde ja kokonainen mieli. Kirjapaja.