Ilmaston muuttamat ihmiset

Teksti: Panu Pihkala

---

Me muodostumme yhdessä ilmaston kanssa. Tämä on yksi lähtökohta australialaisen ympäristökasvatustutkija Blanche Verlien oivaltavalle kirjalle Learning to Live with Climate Change: From Anxiety to Transformation (2022). Me, tässä tapauksessa kaikki ihmiset, vaikutamme ilmastoon ja ilmasto vaikuttaa meihin.

Verlien kirja ottaa todesta sen, että ilmastokriisi on jo täällä. Kyse ei enää ole vain sen välttämisestä, vaan tarvitaan taitoja elää ilmastonmuutoksen kanssa. Ihmisillä on yhä paljon mahdollisuuksia vaikuttaa maapallon oloihin, mutta se vaatii syvätason muutosta. Verlie etsii tuon muutoksen avaimia sekä aatteista että käytännöistä. Olennaista olisi oivaltaa keskinäisriippuvuus: se yhteismuodostuminen, jonka maininnalla tämä teksti alkoi.

---

Ihmisen muutos lajina

2000-luvulla meistä on jo tullut ilmaston muuttamia ihmisiä: emme ole enää lajina samanlaisia kuin ennen ihmisen aikaansaamaa ilmastonmuutosta. Muutokset näkyvät fyysisesti, mutta myös henkisesti ja sosiaalisesti. Ilmastokriisi näkyy yhteisöjen elämässä kasvavalla tavalla. Tämä on erityisen polttava asia Australiassa, Verlien kotimaassa. Ilmastonmuutoksen konkreettiset seuraukset ovat siellä tuntuneet jo pitkään kuivuuskausina, valtavina maastopaloina ja psyykkisenä tuskana. Psykososiaalista kuormitusta on lisännyt poliittinen saamattomuus ja riitely: monet Australian hallituskokoonpanot ovat olleet onnettoman surkeita ilmastokriisin suhteen.

Verlien kirjassa on runsaasti kertomuksia tunteista, joita Australian kriisi on herättänyt hänen opiskelijoissaan ja hänessä itsessään. Tunteiden skaala on laaja, mutta ymmärrettävästi se painottuu kivuliaisiin tunteisiin. Ilmastoahdistusta ja monia vaikeita ilmastotunteita on paljon Suomessakin, saati sitten Australian kaltaisessa maassa, jossa fyysiset vaikutukset ovat niin paljon pahempia ja hallitus ehkä vieläkin saamattomampi. Verlien teos perustuu hänen väitöskirjaansa, joka vuorostaan rakentuu ansiokkaille tutkimusartikkeleille ilmastokriisin kokemisesta.

Kirjan alaotsikko From Anxiety to Transformation ei kerro kaikkea Verlien laaja-alaisesta näkemyksestä ilmastoahdistuksen suhteen. Kyse ei ole, onneksi, pelkästä ahdistuksesta transformaatioon -mallista, vaan Verlie näkee myös ilmastoahdistuksen tarpeelliset puolet. Ilmastoahdistus haastaa ihmisiä muuttumaan. Verlie esittää, että sen lisäksi, että olemme jo osittain muuttuneita tapahtumien vuoksi, meidän tulisi suostua syvään eettiseen ja käytännölliseen muutosprosessiin. Tämä liittää teoksen niihin suosiossa oleviin oppimisnäkemyksiin, joissa päämääränä on syvä, transformatiivinen muutos.

Tietäminen on myös tuntemista

Ajattelen, että Verlien kirja on eräänlainen tämänhetkinen aallonharja monien erilaisten lähestymistapojen yhteen tuomisessa tunnetietoisen ympäristökasvatuksen suhteen. Hän liittää asiantuntevasti yhteen feministisen, postkolonialistisen ja posthumanistisen ajattelun. Tunneteorioiden osalta affektitutkimus saa eniten huomiota. Verlie käsittelee suoraan omaa suhdettaan alkuperäiskansojen ajatteluun ja huomioi oman etuoikeutetun asemansa.

Tällainen teoriaperinteiden rikkaus aiheuttaa väistämättä paineita tekstin sujuvuudelle. Kun otetaan huomioon näkökulmien runsaus, Verlie onnistuu hyvin ja teksti on sujuvaa, mutta teos ei ole kaikista helpoin lukukokemus. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, jos lukija kykenee myös käsittelemään tekstiin liittyvät ja siitä heräävät tunteet.

Olen kirjoittanut teoksesta akateemisemman arvion Australian ympäristökasvatusjournaaliin ja jätän yksityiskohtaisimmat keskustelut sinne. Mainitsen kuitenkin vielä kolme keskeistä ajatusta Verlien kirjasta, koska pidän niitä merkittävinä myös käytännön ympäristökasvatuksen kannalta. Nämä kolme ajatusta ovat samalla kirjan kolmen viimeisen luvun otsikot:

Monien ilmastotodellisuuksien todistaminen

Ilmastokollektiivien tarinallistaminen

Todellisuuksien kantaminen

– Ei hätää, jos kuulostaa vielä epäselvältä, avaan näitä seuraavaksi lisää.

Monien ilmastotodellisuuksien todistaminen (witnessing multiple climate realities) tarkoittaa sitä, että erilaisten ihmisten ja muiden eläinten erilaiset todellisuudet tulisi ottaa huomioon. Todistamisen käsite (witnessing) viittaa välittämiseen. Aina ei ole mahdollista konkreettisesti auttaa toisten tilannetta, mutta ainakin voi todistaa sitä siinä merkityksessä, että ilmaisee sitoutuvansa sen ymmärtämiseen ja siitä välittämiseen. Todistaminen merkitsee sivustakatsojan roolista pois astumista.

Tunteet liittyvät vahvasti tähänkin tavoitteeseen. Ilmastonmuutoksen tietäminen on myös tuntemista. Verlie ei millään tavalla väheksy ilmastotieteen ja tiedon tarpeellisuutta, mutta korostaa ihmisten kokemusten tärkeyttä tiedon lajina. Se, mitä ilmastonmuutos merkitsee, tuntuu ihmisten kokemusmaailmassa. Tähän liittyy vahva postkolonialistinen kritiikki: myös alkuperäiskansojen tavat tietää ja tuntea ilmastokriisi ovat käypiä, vaikka ne eivät olisikaan tiedepainotteisia.

Tarvitaan merkityksellisiä kertomuksia

Ilmastokollektiivien tarinallistaminen (storying climate collectives) nostaa esiin sekä tarinoiden että kollektiivien tärkeyden. Verlie käyttää luovaa kieltä kuvatessaan ”pilvimäisiä yhteenliittymiä” (cloudy collectives), jollaisia monet nykyajan verkostomaiset kollektiivit ovat. Niillä on muoto ja sisältö, mutta muoto elää koko ajan, eikä sitä ole helppoa täysin tavoittaa tai etenkään sulkea jonkin rajan sisään. Pilvet estävät näkyvyyttä.

Kyky muodonmuutoksiin voi auttaa tällaisia kollektiiveja nopeisiin liikkeisiin ja sopeutumisiin, mutta joissain tilanteissa tästä olomuodosta voi olla myös haittaa. Esimerkiksi osa ihmisistä saattaisi haluta liittyä pilvimäisiin kollektiiveihin, mutta ei saa niistä tarpeeksi kiinni. Verlie kuvaa, kuinka monet hänen opiskelijansa ilmastokurssilla muodostivat tällaisen pilvimäisen yhteenliittymän eri tahojen kanssa.

Tarinoiden ja tarinallistamisen tärkeyden korostus liittää Verlien teoksen yhteen viestinnän kirjallisuuden kanssa, kuten myös kirjallisuudentutkimuksen ja muiden humanististen alojen kanssa. Verlie kritisoi antroposeeni-käsitteen yleisiä käyttötapoja liiallisesta ihmiskeskeisyydestä ja puolittaisesta ihmiskuvasta. On väärin olettaa, että kaikki ihmiset aina ja kaikkialla ovat itsekkäitä ympäristön vahingoittajia. Tarvitaan monenlaisia tarinoita ja erilaisille kollektiiveille omia merkityksellisiä kertomuksia. Tähän yhdistyy tulevaisuuskasvatus, joka on kasvava teema ympäristö- ja ilmastokasvatuksessa.

Todellisuuksien kantaminen (bearing worlds) tarkoittaa sekä sietämistä että mukana kantamista. Verlie korostaa, että tämä on tiukkaa tunnetyötä (emotional labor –merkityksessä, ks. tämän kirjoitussarjan aiempi teksti Ympäristökasvattaja ja tunnetyö).

Ei ole helppoa olla ihminen ilmastokriisin aikana, eikä etenkään kasvattaja. Kaikkinensa Verlien kirja ei kuitenkaan ole pessimistinen surunvalitus, vaikka ilmastosuru saakin ansaitsemaansa huomiota. Verlie nostaa esiin sen, että muutosprosessi – eli ilmastoahdistuksen liikkeelle sysäämä transformaatio – tuo usein ihmisille myös paljon lisää merkityksellisyyttä elämään (ks. esim. s. 114).

Edes keskipitkä kirja-arvio ei voi tehdä oikeutta Verlien kirjan rikkaalle ajatuskudelmalle. Ainakin itsessäni teos herätti runsaasti ajatuksia ja tunteita sekä myös luovia ilmastosuhteen kuvaustapoja. Verlie antaa kirjan lopussa hivenen suosituksia ilmastotunteiden käsittelyyn, mutta tämä osuus jää kirjassa turhan lyhyeksi. Onneksi tarjolla on muita hyviä materiaaleja aiheesta. Verlien teos on mielestäni tutkijoille ”must-read”; käytännön ympäristökasvattajille se tarjoaa myös paljon, jos resurssit arjen keskellä riittävät. Pelkkä lyhyen loppuluvun lukeminen auttaa tutustumaan keskeisiin ajatuksiin.

---

Artikkelin kirjoittaja Panu Pihkala on ympäristötunnetutkija ja dosentti Helsingin yliopistossa.

---

Blanche Verlie: Learning to Live with Climate Change: From Anxiety to Transformation. Routledge, 2022.

---

Panu Pihkala keskustelee ympäristöpsykologi Thomas Dohertyn kanssa ilmastotunteista:

Kuuntele podcast

---

Takaisin verkkolehden etusivulle