Skip to content

Ympäristökasvattajan normipäivä

JenniSademies-Matkalla keikalle-verk2-2019

Tiedossa on kahden keikan päivä: Aamulla pidän Helsingissä tunteja, joissa Kaarlo Karhu opettaa lapsille jätteiden lajittelua. Illalla menen vielä aivan toiselle paikkakunnalle pitämään taloyhtiöluentoa. Koska mukaan otettavia asioita on paljon, olen tehnyt jo hyvissä ajoin itselleni selvän listan mukaan otettavista tavaroista: tarvikkeet, nimilaput, muistiinpanot, eväät, tietokone, piuha projektoriin ja niin edelleen. Bussipysäkillä kuitenkin huomaan, että itse päätähti Kaarlo Karhu on jäänyt kamarin kaapin päälle istumaan. Mitä mä nyt teen?

Soittaisinko koululle ja kysyisin, sattuisiko heillä olemaan jotain karhukäsinukkea, tai joku muukin ruskeahko eläin käy hätätapauksessa… Päätän kuitenkin tutkia ensin reittiopasta. Ha haa! Ehdin tehdä mutkan toimistolle ja hakea sieltä vara-Kaarlon. Homma on hallussa.

Tämä on se päivä…

Kun lähestyn koulua, huomaan että koululle vievällä tiellä on työmaa, ja tie on kokonaan suljettu. Kyltti opastaa kilometrin kiertotielle. Ei se mitään! Tämä on se päivä, kun olen päättänyt kokeilla, olisiko Kierrätyskeskuksesta hankitusta potkulaudasta hyväksi julkisen liikenteen täydentäjäksi. Suhaisen potkulaudalla kilometrin kiertotien alta aikayksikön.

Olen koululla lopulta ajoissa, ja Kaarlo Karhu -tunnit menevät mukavasti. Lapset ovat viisaita ja kestävän kehityksen ajattelu on heille totaalisen luontevaa. Tulee fiilis, että kyllä tässä maailmassa on toivoa, kun lapset ovat niin viisaita.

Olen piilottanut potkulaudan takkini alle, mutta lapsilla on hyvä huomiokyky. ”Tulitsä scuutilla??!” Saan pikkupojilta pisteitä. Kun Kaarlo-keikka on ohi, lähden toiselle paikkakunnalle ja vaihdan myös illaksi toisen työnantajan palvelukseen.

Seuraavalla paikkakunnalla täytyy käydä hakemassa paikallisen jäteyhtiön materiaalit heidän toimistoltaan. Potkulaudalla kolme kilometriä ylämäkeen tarkoittaa reidet maitohapoilla. No toisaalta, ihmisethän maksaa liikunnasta! Sataa vettä myös, ei se mitään, ei kovin paljon. Haen toimistolta kyytiini projektorikassin ja kasan laminaatteja siltä varalta, että projektoria ei pysty käyttämään. Alkaa olla aika paljon kuormaa kyydissä. Mut hei, kolme kilometriä alamäkeä, potkulaudalla pääsee lujaa, täähän on hyvä!

Hyvää pullakahvia

Tällä reissulla kuitenkin opin yhden jutun: mitä kovempaa potkulaudalla menee, sitä ylemmäs kura lentää. Kun olen laskenut koko kolmen kilometrin mäen alas, huomaan, että housuni ovat aivan kurassa polvitaipeeseen asti ja vähän ylemmäskin. Siis ei vähän roiskeita vaan ruskeaa kuraa valuu niin, että mustat housut eivät edes erotu alta. Olen menossa neuvontakeikalle taloyhtiöön. Ohje: ”Yrityksen edustajana mennään paikalle siisteissä toimistovaatteissa.” Mulla on kyllä vaihtopaita mukana mutta ei housuja.

Käytän kahvilan vessassa lukemattoman määrän märkiä käsipapereita ja saan niillä tehtyä jonkinmoisen housupyykin. Kuraa myös jää, mutta päätän antaa sen kuivua ja kokeilla hetken päästä pölistellä loput kuivana pois. Suunnitelma onnistuu! Onkohan pullakahvi maistunut koskaan näin hyvältä?

Mulla on kahvilan nurkassa todellinen leiri: kurainen potkulauta nojailee seinään, märät hanskat ovat kuivumassa patterin päällä, pöydälle on levitelty seuraavan keikan muistiinpanot ja läppäri on laitettu latautumaan lähimpään pistorasiaan.

Kun lähden keikalle ja ylitän jokea viimaista siltaa pitkin kaikkine romuineni, pohdin: Miksi mä teen tätä työtä? Elämän varrella on ollut useampaankin kertaan tarjolla siistejä sisätöitä kuukausipalkalla. En ole ottanut. Harmittelen jo aikaa sitten päästä pudonneita ruuveja, joita ei ole koskaan löytynyt takaisin.

Saavun taloyhtiöön. No niin, projektori pystyyn ja luentomuistiinpanot esille. Kyllä se tästä. Väkeä alkaa tulla. Sitten tilaisuuden koolle kutsunut rouva kysyy, puhunko viittomakieltä, olisi nimittäin tarvetta pitää luento myös viittomakielellä, koska paikalle tuli kuuro pariskunta. Pahoittelen, että tämä ei taivu. Pian paikalle tulee viittomakielen tulkki, joten ongelma on ratkennut. Seuraavaksi kuuro rouva kysyy tulkin välityksellä, pidänkö luennon myös ruotsiksi. Vastaan pahoitellen, että valitettavasti vain suomeksi, mutta ruotsinkielisenkin luennon voi kyllä tilata.

Porukka alkaa innostua

Onneksi luennon alkuun on vielä muutama minuutti. Ajattelen, että paikalle tulijoilla on oikeus positiiviseen ilmapiiriin, joten en voi antaa tämän pienen vastoinkäymisen pilata tunnelmaa. Hengittelen syvään ja katselen paikalle tulevia ihmisiä. Päätän, että he ovat hyviä ihmisiä ja tästä tulee kiva tapahtuma.

Sitten luento alkaa. Alan selostaa ummet ja lammet jätehuollon järjestämisestä paikkakunnalla. Kun puhun jätteen synnyn ehkäisystä, porukka alkaa innostua. He päättävät järjestää taloyhtiössä tavaroiden vaihtopäiviä ja yhteisiä hyväntekeväisyyskeräyksiä. Biojätteen kohdalla porukka päättää pitää viikon päästä kerhon, jossa yksi asian osaava rouva opettaa muille biojätepussien taittelua sanomalehdestä. Väki puhkuu maailmanparannusintoa taloyhtiön kerhohuoneessa. Myös ruotsin kielen taidottomuuteeni pettynyt rouva on lopuksi iloinen ja kiittelee luennosta.

Lopulta porukalla on niin paljon kommentteja ja kysymyksiä, että myöhästyn viimeisestä suoraan kotikonnuille menevästä bussista. Ei se mitään, tämän olin vähän arvannutkin ja olin selvittänyt seuraavan reitin. Ehdin seuraavalla bussilla jatkoyhteyteen, josta on vielä jatkoyhteys kotiini. Kolme bussia, mutta kohtalaisen kätevää.

Heti ensimmäinen bussi on kuitenkin myöhässä, ja niinpä myöhästyn jatkoyhteydestä. Seuraava bussi menee tunnin päästä, ja sillä en enää ehdi siihen viimeiseen jatkoyhteyteen, jolla pääsisi kotiin asti. Menen marketin penkille kaikkine romuineni syömään eväitä ja puhisemaan kiukusta.

Bussikuski terapeuttina

Tunnin kuluttua bussi tulee. Avaudun kuskille elämäni säätämisestä. Kuski on lempeä ja ymmärtäväinen ja kertoo osaltaan, millaista säätämistä hänen elämänsä on: Mies on reissutöissä, hän itse vuorotöissä, mutta lapset ovat päiväkodissa klo 7.30–16.30. Tunnelma on mukava.

Perillä pohdin, mitä mä nyt teen? Matkaa kotiin on vielä viitisen kilometriä, busseja ei enää kulje, jäätävä pohjoisviima puhaltaa. Viiden kilometrin potkiminen potkulaudalla vastatuuleen hiekoitushiekan seassa kaiken tämän romun kanssa ei tunnu realistiselta. Taksiasema näyttää jotenkin houkuttelevalta.

Toisaalta ukon fillari tönöttää linkkuriasemalla valmiina ajoon. Mutta miten mä ajan pyörällä potkulauta mukana? Päätän mennä kysymään apua kylän pitseriasta. Superystävällinen pitserian omistaja lupaa ottaa potkulautani säilytykseen, jotta pystyn pyöräilemään. Kiittelen vuolaasti avusta ja lupaan hakea potkulaudan viimeistään ylihuomenna. Sitten lähden polkemaan. Päivän ajatukset risteilevät niin vauhdilla päässä, etten muista harmitella vastatuulta.

Vähän kymmenen jälkeen illalla olen kotona. Olen siis reissannut 23 kilometrin matkaa yli kolme tuntia. Kun katson googlemapsista reittiä seuraavalle keikalle, joka on samoilla huudeilla, googlemaps ystävällisesti kertoo, että tämän saman matkan taittamiseen henkilöautolla olisi mennyt 26 minuuttia. Hei, kiitti tiedosta! Mut se ei olis mun elämää.

Teksti: Jenni Sademies

Julkaistu juttusarjassa:
Artikkelin aiheet:
FEE Suomi

Ympäristökasvatusjärjestö
FEE Suomi
Lintulahdenkatu 10, 5. krs

00500 Helsinki

+358 9 4541 8151
toimisto@feesuomi.fi
Y-tunnus 1057125-3

Scroll To Top