Teksti: Panu Pihkala

---

Tarinat auttavat ymmärtämään maailmaa. Tämä vanha viisaus on nykyään ajankohtainen suhteessa ympäristökriisin herättämiin tunteisiin ja psykologisiin reaktioihin. Tarinoiden lukeminen, katsominen ja kertominen voi auttaa jäsentämään omaa suhdetta ympäristöasioihin. Tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan vaatii viitseliäisyyttä ja erilaisten tarinoiden käyttöä.

Tässä tekstissä keskustelen tarinoiden ja kirjallisuuden roolista ympäristökasvatuksessa etenkin ympäristötunteiden suhteen. Ammennan pitkän tutkimushankkeen kokemuksista. Hankkeessa tarkasteltiin lukiolaisten lukukokemuksia ilmastofiktion äärellä. Samalla esittelen tuoretta suomalaista ja kansainvälistä tutkimusta aiheesta.

Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella -hanke toimi Koneen Säätiön rahoittamana vuosina 2021–2025. Hankkeen johtaja, yliopistonlehtori Toni Lahtinen, on harjoittanut pitkään ekokritiikkiä, jossa tutkitaan tekstejä ja ympäristöasioita. Hankkeessa painotettiin empiiristä ekokritiikkiä, jossa halutaan tutkia ympäristötekstien vaikutuksia myös käytännössä. Tavoitteena oli tuottaa myös sellaista tietoa, josta on hyötyä opetuksen ja ympäristökasvatuksen kehittämisessä.

Lukiolaiset ilmastokirjallisuutta lukemassa

Hankkeessa tehtiin erilaista tutkimusta, ja esimerkiksi itse kirjoitin kirjallisuudentutkija Anna Helteen kanssa yleisartikkelin ympäristötunteista ja kirjallisuudentutkimuksesta. Osa tutkimusartikkeleista on jo julkaistu, ja muutama on vielä vertaisarvioinnissa.

Hankkeen ytimessä oli käytännön tutkimus lukiolaisista lukemassa ilmastokirjallisuutta, tarkemmin sanottuna Emmi Itärannan kuuluisaa teosta Teemestarin kirja. Teos lahjoitettiin eri kouluille. Lukiolaiset lukivat sen ja kirjoittivat sen pohjalta esseen. Sitten tutkijat jalkautuivat kouluille keskustelemaan opiskelijoiden kanssa aiheesta.

Teemestarin kirja sai lukiolaisten keskuudessa vaihtelevan vastaanoton. Osa vaikuttui, osa ei. Keskusteluissa tuli esiin myös paljon lukemiseen yleisesti liittyviä asioita, ja nuorten lukutottumusten muutos onkin herättänyt julkisuudessa paljon keskustelua. Osalle oli työlästä lukea kokonainen kirja, kun taas osa nimenomaan hyötyi pidemmän tekstin kanssa prosessoinnista.

Tunteiden suhteen osoittautui, että monet lukiolaiset lähestyivät esseessä tehtävänantoa kriittisen etäisyyden päästä, jollaiseen heidät on lukijoina ja kirjoittajina kasvatettu. Erittelevä järki korostui, tunteet jäivät taka-alalle. Joukossa oli kuitenkin useampi opiskelija, jotka tekivät huomioita ilmastotunteista. Lukiolaiset pohtivat esimerkiksi syyllisyyttä ja vastuukysymyksiä, tulevaisuuteen liittyviä huolia ja ilmastonmuutoksen epäreiluutta.

Lähemmäksi tunneaiheita päästiin osassa ryhmäkeskusteluja. Niihinkin toki vaikutti paljon sosiaalinen dynamiikka ja esimerkiksi se, millaisen asenteen voimakasääniset lukiolaiset ottivat. Etenkin pohjoissuomalaisista opiskelijoista osa havahtui talvien ja lumen menettämisen surullisuuteen kirjan lukemisen myötä. Useat lukiolaiset mainitsivat ilmastoahdistuksen, jota osa kertoi kokevansa ja osa ei.

Kirjallisuuden opetuksen ympäristöpedagogiikka

Ympäristökasvatuksessa on jo pitkään tuotu esiin, että kaikenlaisissa koulun oppiaineissa voidaan käsitellä ympäristöasioita. Käytännössä asian toteutuminen jää usein yksittäisten opettajien motivaation ja ammattitaidon varaan.

Monet äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat sisällyttävät opetukseensa merkittävästi ympäristöteemoja, ja nämä opettajat toimivat myös edellä mainitun hankkeen yhteyshenkilöinä. Tekstien lisäksi saatetaan hyödyntää elokuvia, ja ekokritiikissä käsitelläänkin molempia. Teemestarin kirjasta on olemassa elokuvaversio Veden vartija (2022). Kansainvälisesti aihetta käsittelee esimerkiksi tuore artikkelikokoelma Teaching the Literature of Climate Change.

Tekstien lukemiseen ja elokuvien katsomiseen yhdistyy luontevasti omien tekstien tuottaminen. Yksi hankkeessa ja ekokritiikissä tarkasteltu aihe on luova ympäristökirjoittaminen. Se, kuten taiteelliset menetelmät yleensäkin, tarjoaa tärkeän keinon kanavoida omia tuntoja luovaan ilmaisuun. Suomessa esimerkiksi Henna Laininen on yhdistänyt ympäristötunteiden käsittelyä luovaan kirjoittamiseen sisä- ja ulkotiloissa.

Hankkeen antia ympäristökasvatuksen kehittämiseen

Hankkeen tulokset osoittavat, että ympäristö- ja ilmastokirjallisuuden lukeminen kouluissa kyllä kannattaa, mutta toteutustavat kaipaavat monenlaista huomiota. Tekstien valinta on haastava kysymys. Jos kaikki lukevat saman tekstin, mahdollistuu siitä yhdessä keskusteleminen, mutta toisaalta eri lukijoita voivat palvella erilaiset tekstit. Pieni joukko eri vaihtoehtoja voi olla motivoiva asia.

Henkilöhahmojen lisäksi kirjassa kuvatut maastot ja paikat voivat olla puhuttelevia. Hankkeessa havaittiin, että Teemestarin kirjassa kuvattu Suomen kaltainen maasto herätteli monia lukiolaisia pohtimaan ilmastonmuutoksen käytännön seurauksia. Opetuksessa ja ympäristökasvatuksessa onkin mahdollista hyödyntää nimenomaan paikkoja ja maastoja kuvaavia tekstejä sekä videoita.

Hankkeen metodiikka osoitti selvästi sen, että ryhmäkeskusteluissa on helpompi päästä tunteista puhumiseen. Jos resurssit sallivat eri aikuisten yhteistyön tällä saralla, se kannattaa. Iso kysymys koulujen suhteen on se, missä ja kenen toimesta mahdollistuu maailman tilaan liittyvien tunteiden kohtaaminen. Tällainen tunteiden kanssasäätely olisi hyvin tärkeää, mutta vaatii opettajilta rohkaistumista ja vertaistukea.

Tunteiden kanssasäätely

Ympäristötunteiden kanssasäätelystä valmistui syksyllä 2025 opettaja-tutkija Päivi Koposen väitöskirjatutkimus Planetaarisen kriisin kohtaaminen traumatietoisen kirjallisuuspedagogiikan keinoin. Vaikka väitöskirja ei olekaan osa hanketta, se liittyy merkittävästi samaan aihepiiriin. Minulla oli kunnia toimia väitöskirjan esitarkastajana ja vastaväittäjänä, ja iloitsin työn monitieteellisestä otteesta. Väitöskirja tarjoaa monenlaista kiinnostavaa keskustelua ympäristökasvatuksesta kiinnostuneille.

Koposen työ liittyy kansainvälisesti nousussa olevaan traumatietoiseen lähestymistapaan. Siinä otetaan huomioon erilaisten oppijoiden mahdolliset traumataustat, mutta myös ympäristökriisin ja muiden maailmankriisien mahdollisesti tuottama traumaattinen stressi. Keskeisen tärkeäksi työkaluksi kasvattajalle piirtyy tunteiden kanssasäätelytaito (co-regulation). Kanssasäätely on jotain sellaista, mitä moni kasvattaja tekee, vaikka ei tunne termiä: tilanteen ja toisten rauhoittamista esimerkiksi hyvällä läsnäololla ja turvaa tuovilla äänensävyillä.

Tunteiden kanssasäätelyn ja itsesäätelyn keinovalikoimaa on mahdollista opetella lisää. Vinkkejä saa yleisistä opasmateriaaleista, mutta hyväksi olisi, jos myös ympäristökasvatuksen alalla julkaistaisiin lisää aiheesta. Kansainvälisesti tätä on edistänyt esimerkiksi runoilija-tutkija Stephen Siperstein, jonka ajattelun pohjalta itsekin kirjoitin hankkeen sivuille blogin otsikolla Romuna olemisen pedagogiikka. Eräitä vinkkejä löytyy myös Ympäristökasvatus-lehden tunteita käsittelevän kirjoitussarjani arkistosta.

Ympäristö- ja ilmastoahdistuksen käsittelyyn nuorten parissa on julkaistu englanniksi jatkuvasti uutta kirjallisuutta. Erityisesti suosittelen lyhyitä, käytäntöön perustuvia tekstejä sisältävää teosta Existential Toolkit for Climate Justice Educators: How to Teach in a Burning World? (2024). Teoksessa Addressing Climate Anxiety in Schools (2025) on myös hankkeen tutkijoiden artikkeli ympäristöahdistuksen käsittelystä kirjallisuuden ja äidinkielen opetuksessa. Yleistietoa tarjoaa laadukas hakuteos Climate Change & Youth Mental Health (2024).

Monikriisitunteet ja tulevaisuususko

Nyt 2020-luvun puolivälissä ympäristöahdistus ja ilmastoahdistus ovat jääneet mediassa muiden maailmankriisien jalkoihin. Monen ihmisen elämänkokemuksessa kuormitusta aiheuttaakin kokonaistilanne, jota joskus kutsutaan monikriisiksi tai polykriisiksi. Ehkä olisi hyvä puhua myös ”monikriisitunteista”, joita tilanne herättää.

Ympäristö- ja ilmastohuoli ei kuitenkaan ole kokonaan kadonnut, vaan päinvastoin tilanne voi tuntua entistä toivottomammalta niistä ihmisistä, jotka välittävät paljon ympäristöasioista. Nuorisotutkimuksessa on havaittu, että nuorten tulevaisuususko on merkittävästi laskenut ja että ympäristöhuoli on selkeästi yksi syy.

Hyvät sosiaaliset verkostot ovat entistä tärkeämpiä, jotta ihmiset voisivat tukea toisiaan. Tämä pätee myös ympäristökasvattajiin. Yksi Ympäristökasvatus ja tunteet -kirjoitussarjani alkuperäisistä motivaatioista oli ympäristökasvattajien jaksamisen tukeminen, ja sama aihe vaikuttaa alati ajankohtaiselta. On todella tärkeää ja arvostettavaa, että ihmiset välittävät muusta luonnosta: pitäkäämme toisistamme huolta, jotta jaksamme jatkaa!

---

Artikkelin kirjoittaja Panu Pihkala toimii dosenttina Helsingin yliopistossa.