Suuttumus ympäristökasvattajan voimavaraksi

IMG-20190927-WA0001

Kevään ja kesän aikana suuttumus on ollut monin tavoin ilmassa. Monessa maassa on ilmennyt raivoa niitä päättäjiä kohtaan, jotka eivät reagoineet koronaviruksen uhkaan riittävän ajoissa. Paremminkin toimivissa maissa on kriisin aikana patoutunut ahdistusta ja turhautumista, jota sitten on purkautunut aina aika ajoin sosiaalisten sääntöjen rikkojiin, päättäjien epävarmuuteen tai aivan syyttömiin kohteisiin.


Yhdysvalloissa puhkesi valtavaa suuttumusta siitä, kuinka jälleen yksi tummaihoinen mies joutui kuolemaan epäoikeudenmukaisesti poliisin käsissä. Ilmiö keräsi kansainvälistä tukea ja sen tunnuslauseeksi muodostuivat murhatun George Floydin sanat: I can’t breathe, en pysty hengittämään. Floydin kuolemasta liikkeelle lähtenyt mielenosoitusten, kansalaisvaikuttamisen ja ajoittaisen väkivallan aalto on kuvaava esimerkki siitä, kuinka monenlaisia sävyjä suuttumus ja viha voivat saada, ja siitä, kuinka tärkeä tunne suuttumus on muutosten kannalta.

 

Vaikea tunne nyky-yhteiskunnalle

Suuttumus ja sen voimakkaampi muoto, viha, ovat nyky-yhteiskunnalle vaikeita tunteita. Yhtäältä suuttumusta pelätään, sillä sen voima tiedostetaan. Vihaa ja raivoa täytyykin säädellä, jotta ne eivät kanavoidu väkivallaksi. Vallanpitäjät kuitenkin pelkäävät myös oikeudenmukaista suuttumusta ja vihaa, sillä he tietävät, että ne ovat voimia, jotka ovat historiassa moneen kertaan muuttaneet maailmaa ja kaataneet valtarakenteita.

Suuttumukseen liittyykin usein ennakoivaa vallankäyttöä ja valtarakenteita: tunteiden politiikkaa ja tunteiden kulttuuripolitiikkaa, Sara Ahmedin kuuluisan kirjan nimeä lainaten. Suuttumus pyritään usein turruttamaan tai jopa kieltämään, ja tähän liittyy valitettavan usein sukupuolittuneita valtarakenteita. Suomessakin suuttumus on usein pyritty kieltämään juuri tytöiltä ja naisilta, kun taas miehille on suotu enemmän oikeuksia raivota.

Tunnetaito-kouluttajat ovat kertoneet, että opettajille pidetyissä työpajoissa hyvin monet osallistujat – tietenkin naisia, kuten suurin osa opettajista – valitsevat itselleen vaikeaksi tunteeksi juuri suuttumuksen tai vihan. ”Kilttejä tyttöjä” palkitaan arvosanoilla ja työpaikoilla, mutta hintana saattaa olla suuttumuksen kieltäminen. Kun otetaan huomioon se tosiasia, että suurin osa ympäristökasvatuksen parissa työskentelevistä henkilöistä on naisia (tai naisoletettuja), on tarpeen kysyä, missä määrin suuttumuksen kieltäminen tai turtuminen on myös ympäristökasvattajien perusongelma.

Yhtäältä on paljon esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset heräävät nuorena ympäristöongelmiin ja suuttuvat niihin liittyvistä epäoikeudenmukaisuuksista. Etenkin eläinten kurja kohtelu herättää myötätuntoa ja sitä kautta raivoakin monissa nuorissa (käsitykseni mukaan useammin naisissa kuin miehissä, vaikka tämä onkin karkea yleistys; ja syyt ovat monimutkaiset). Mutta etenkin virallisissa ympäristönsuojelutoimissa ja -järjestöissä suuttumusta ei yleensä tuoda aikuisten kesken esiin. Mistä on kyse? Kyteekö se pinnan alla, vai eikö sitä enää muka ole? Onko se turtunut?

Vihasta vimmaan: suuttumuksen monet sävyt

Mieli maassa? Ympäristötunteet -kirjassani käsittelen tarkemmin erilaisia vihan ja suuttumuksen sävyjä . Olennaista on huomata, että suuttumus ja viha voivat palvella elämää, jos ne ilmenevät jämäkkyytenä, jonka avulla ihminen puolustaa tärkeitä asioita. Suuttumus voi nousta kohtuuttomasti, esimerkiksi vääränlaisesta itsekkyydestä ja oman syyllisyyden kieltämisyrityksestä, mutta suuttumus voi olla myös aivan oikeutettu reaktio epäoikeudenmukaisuuksiin. Suuttumus voi auttaa sanomaan: Tämä ei käy. Koen tämän epäoikeudenmukaiseksi.

Kutsun epäreiluuden tunteeksi sellaista suuttumusenergiaa, joka nousee ihmisten syvästä oikeudenmukaisuuden tajusta. (Englanniksi tästä käytetään usein termejä moral outrage ja indignation.) Sitä on ilmennyt nyt paljon sekä koronakriisin suhteen (esimerkiksi brasilialaiset) että rasismin suhteen. Siihen voi yhdistyä inhoa: vastenmielisyyttä niitä rakenteita ja tekoja kohtaan, joissa epäoikeudenmukaisuus ilmenee. Siinä voi ilmentyä rakentavaa raivoa, jota kutsun vimmaksi: tulisieluista, väkivallatonta taistelua oikeuden puolesta. Seuraan tässä niitä ihmiskunnan suuria henkisiä opettajia, kuten Nelson Mandelaa, jotka painottavat väkivallattomuutta ja sitä, että inho ei saisi kohdistua ihmissydämeen. Pahoihin tekoihin sortunut ihminen saattaa joskus murtua myötätuntoon, jos häntä kyetään rakastamaan. Mutta usein rakkaus vaatii jämäkkyyttä, vihaakin.

Pakko saada hengittää

Suuttumus ja jämäkkyys voivat pelastaa epäterveestä suhteesta. Hyväksikäyttävän suhteen yleinen valtarakenne on se, että alistetun oma ääni ja autonomia viedään, usein kieroilla keinoilla. Paula Vesalan tunnettu kappale Ei pystyny hengittää kuvaa juuri tällaista suhdetta ja samalla sitä, kuinka alistunut osapuoli lopulta löytää jämäkkyyden sanoa: Nyt riittää. Yhteiskunnallisella tasolla rasismiin kyllästyneet sanovat nyt: En voi hengittää. Nyt riittää, muutoksen on tultava!

Ympäri maailmaa ihmiset ovat heränneet sanomaan myös ympäristökriisin suhteen: Nyt riittää. Tämän hyväksikäyttävän suhteen on loputtava: sen kieroutuneen parisuhteen, jossa nykyinen talousjärjestelmä sitouttaa ihmiset ja muun luonnon palvelemaan itseään. Hyväksikäyttäjäjärjestelmä antaa ruokaa, mutta samalla tuhoaa elämän perusedellytyksiä; se sitoo ihmiset läheisriippuvaisuuden tavoin itseensä ja hyväksikäyttää luontoa. Mutta yhä useammat ihmiset sanovat: Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää.

Suuttumus ja epäreiluuden tunne ovat keskeisiä voimavaroja esimerkiksi kansainvälisessä ilmastoliikkeessä, ja luultavasti juuri siksi monet vanhan vallan edustajat pelkäävät niin paljon ilmastoliikettä. Heidän pelkonsa ja torjuttu syyllisyytensä näyttäytyy raivona ja vähättely-yrityksinä. Mutta samalla on muistettava, että monien heistä sydämessä elää jonkinlainen hyvittämisen halu, halu olla kelvollinen ja kunnioitettu. Yksi ilmastoliikkeen keskeisiä kysymyksiä on se, löytyykö tuolle hyvittämisen halulle kanavia ja riittävää motivaatiota.

Ajattelen, että ympäristökasvattajalle on hyvin tärkeää viettää aikaa suuttumuksen tunteiden eri sävyjä pohtien ja käsitellen. Itsereflektio on kaiken alku, jotta voi ymmärtää myös toisia paremmin. Tunnetaito-teokset, kuten Mitä sä rageet? -kirjat, antavat hyödyllisiä työkaluja. Vimma kunniaan!


Teksti: Panu Pihkala


Pihkala, Panu (2019). Mieli maassa? Ympäristötunteet (s. 115–137).

Julkaistu juttusarjassa:
Artikkelin aiheet:
FEE Suomi

Ympäristökasvatusjärjestö
FEE Suomi
Lintulahdenkatu 10, 5. krs

00500 Helsinki

+358 9 4541 8151
toimisto@feesuomi.fi
Y-tunnus 1057125-3