Koronavirus, tunteet ja ympäristökasvattaja

Ympäristöhuolet jäivät suurimmalla osalla maailman ihmisistä taka-alalle, kun COVID-19 laajeni pandemiaksi. Miltä ympäristökasvattajasta nyt tuntuu?

---

Oma työni keskittyy tällä hetkellä ympäristöasioiden psykososiaalisten ulottuvuuksien tarkasteluun. Yksi merkittävä osa tätä aihepiiriä on globaalien, ahdistusta aiheuttavien ilmiöiden tarkastelu. Siitä näkökulmasta katsottuna korona-ahdistuksella ja ympäristöahdistuksella on paljon yhteistä, vaikka toki myös merkittäviä eroja.

Keskustelen näistä yhtäläisyyksistä ja eroista tunnin pituisessa luennossani ja blogissani, enkä toista tässä niiden sisältöä laajemmin. Suosittelen niihin tutustumista, sillä ne muodostavat pohjaa sille, mitä seuraavaksi käsittelen ympäristökasvattajien suhteen.

Huoli, pettymys ja ahdistus

Ympäristökasvattaja kokee koronakriisin aiheuttamia tunteita yhtäältä siinä missä muutkin ihmiset: arjessa onkin äkkiä paljon uusia huolenaiheita. On pelkoa omasta tai läheisten sairastumisesta, on huolta riskiryhmiin kuuluvista, on stressiä muuttuneen arjen järjestelemisestä.

Samaan aikaan ympäristökasvattajalla on tiettyjä erityisiä, tehtäväänsä ja rooliinsa liittyviä tuntoja. Näitä voi olla hyvin monenlaisia, joista mainitsen tässä eräitä. Voi olla pettymystä ja turhautumista siitä, että ympäristöasioiden kehittäminen viivästyy, kun kaikkien huomio on koronakriisissä. Voi olla vaikeuksia jaksaa, esimerkiksi jos hermosto on muutenkin rasittunut vaikkapa ilmastoahdistuksesta ja nyt korona-ahdistus kuormittaa entisestään. Monenlaiset kokoavan toiminnan muodot, opetussessiot ja tapahtumat on pitänyt perua keväältä, mikä on tuottanut pettymyksiä ja työtä.

Monenlaisia pelkoja ja toiveita voi esiintyä. Pelko ja toivohan ovat toisiinsa sidoksissa: molemmissa on kyse odotuksista. Yleistajuista toivon filosofiaa on tarjolla professori Risto Saarisen uudessa teoksessa Oppi toivosta, jossa käsitellään myös ympäristötoivoa.

Monet pelkäävät sitä, että ympäristö- ja ilmastoasioiden hoitaminen heikentyy pysyvämmin kriisien vuoksi. Vaarana on näet se, että muutenkin iduillaan olleet kriisit, jotka liittyvät maailmantalouteen ja esimerkiksi pakolaisongelmiin, pahenevat entisestään koronakriisin myötä.

Voimavarat ovat nyt arvossaan

Toisaalta monet kohdistavat myös toiveita koronakriisiin. Ilmastopäästöt laskevat, ainakin väliaikaisesti. Koronakriisi pakottaa monien yhteiskunnallisten ja taloudellisten käytäntöjen uudelleenarviointiin: voisiko siinä prosessissa vahvistua myös ekologisen kestävyyden rakennemuutos? Voisiko se paikallisperusteinen yhteisöllisyys, jota koronakriisi on jo nyt voimistanut (kirjoitan tätä 23.3.2020), säilyä ja kasvaa myös kriisin jälkeen?

Jokaisella on mahdollisuus osaltaan vahvistaa myötätuntoon ja ekologiseen kestävyyteen liittyviä toimintatapoja kriisin keskellä, mutta rimaa ei toki kannata nostaa ylivoimaisen korkealle, ettei uuvu poikkeusolojen keskellä. Ne voimavarat, joiden kehittämisestä olen tässä kirjoitussarjassa aiemmin keskustellut, nousevat nyt entistä suurempaan arvoon. Omien tuntemusten jäsentely on hyvin tärkeää koronakriisin keskellä. Siihen voi soveltaa myös Toivoa ja toimintaa -hankkeen materiaaleja.

Yksi teos, johon itse olen palannut nyt koronakriisin keskellä, on psykologi ja ympäristötutkija Bob Doppeltin Transformational Resilience (2016). Doppelt hahmottelee mallin, jossa henkilökohtaisen ja yhteisöllisen toiminnan kautta kriisit voivat lopulta vahvistaa kestävyyttä, kärsimysten lisäksi. Tätä voi kutsua posttraumaattiseksi kasvuksi.

Doppeltin teoksessa, jonka keskeisistä sisällöistä löytyy diaesityksiä, tarjotaan myös aivan konkreettisia kehollisia harjoituksia stressin vähentämiseksi. Näitä suosittelen myös ympäristökasvattajille, ja ne voivat antaa uusia virikkeitä kasvatusmetodeihin. Esimerkiksi oman kehon tuntemuksia on ennenkin tarkasteltu ympäristökasvatuksessa, mutta tätä metodiikkaa voi jalostaa psykologisen tiedon pohjalta.

Luonnon tärkeys vahvistaa toivoa

Eräs merkittävä ja toivoa vahvistava seikka koronakriisissä on luonnon tärkeyden esiin nouseminen. Sosiaaliseen eristäytyneisyyteen totuttelevat suomalaiset (meille se on onneksi helpompaa kuin monille muille kansoille, voisi joku ironisesti todeta!) ovat lähteneet luontoon niin sankoin joukoin, että Metsähallituskin on joutunut antamaan suosituksia retkikohteiden laajentamisesta. Ihmiset toteuttavat ympäristöpsykologian ja ympäristökasvatuksen oppeja käytännössä, mikä on mahtavaa. Se voi muodostaa myös pohjaa uudenlaiselle, entistäkin aktiivisemmalle luonnossa olemisen tapakulttuurille.

Luonnon tärkeys on noussut esiin myös toisella, vielä eksistentiaalisemmalla tasolla. Kriisien ja ahdistusten keskellä ihmiset kaipaavat merkkejä siitä, että elämä kuitenkin jatkuu ja voittaa. Onneksi koronakriisi alkoi Euroopassa juuri keväällä, jolloin luonnon maailma todistaa kaikella voimallaan elämän uudestisyntymistä ja jatkumista. Tähän voi soveltaa psykologi Robert Jay Liftonin ajattelua symbolisen kuolemattomuuden muodoista, kuten olen tehnyt ympäristöahdistuksen suhteen, mutta en nyt kirjoita siitä tässä enempää.

Luonnosta oppimista ja kevään tarkkaamista ovat suositelleet sellaiset emotionaalisen resilienssin johtajat kuin presidentti Sauli Niinistö (HS 21.3.2020), ja italialainen runoilija Irene Vella. Suosittelen Vellan runoa, jonka ainakin tämän lehden palstoilla voisi sanoa ilmentävän eksistentiaalista ympäristökasvatusta.

Oli maaliskuun 11. päivä vuonna 2020, kadut olivat tyhjät, kaupat kiinni, ihmiset eivät menneet enää ulos.

Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukat alkoivat avautua

aurinko alkoi loistaa

ja pääskyset palasivat. – –

(Irene Vella: 11. päivä maaliskuuta 2020, Iida Riekon vapaa suomennos, luettavissa kokonaisuudessaan täällä)

---

Luonto herää kevääseen, se ei paljoa piittaa murheistamme. Se on aika lohtu tässä tilanteessa. Yksi pilven hopeareunus voi olla se, että seurataan kevään tuloa ja elämän voittamista. (Sauli Niinistö, HS 21.3.2020)

---

Teksti: Panu Pihkala